Älä koskaan lannistu!

Ensimmäiseksi tahdon varoittaa, että tämä blogiteksti saattaa sisältää kuvia, jotka eivät välttämättä sovi herkimmille.

Tarkoitukseni ei ole järkyttää ketään tahallisesti, vaan kertoa tarina siitä kuinka me selvisimme elämämme kauheimmasta päivästä.

Mikä on elämän tarkoitus? 3.8.2002 minä opin, että elämän tarkoitus on elää. Elämä on matka, ja tärkeintä on se matka. Tärkeintä on elää jokainen hetki, niinkuin itse sydämessään sen haluaa elää.

Törmäsin näihin kuviin kun selasin vanhoja kuvia tietokoneelta. Kuuntelin ylläolevaa kappaletta, The Piano Guys: Arwen's Vigil ja uppouduin kuviin sisälle.

Minä pystyn jo katsomaan kuvia tuntematta hätää ja epätoivoa. Meni monta vuotta, että pystyin näitä katsomaan.

Sillä kuvissa makaava tyttö olen minä, 16-vuotias nuori naisen alku. 

Sekä tuore poikaystäväni Vellu. Me elimme nuoruuden väkevää, aurinkoista kesää. Olimme seurustelleet vasta muutaman kuukauden. Minä olin toteuttanut haaveen, josta olin unelmoinut jo lapsesta asti, olin nimittäin edellisenä vappuna ajanut kevytmoottoripyöräkortin. Se kesä oli täynnä vauhtia, bensantuoksua ja elämää isolla E:llä.

Ajettuani mopolla muutaman vuoden, suurin haaveeni oli päästä ajamaan kovaa! Kun vihdoin sain kortin taskuuni, ja perin isoveljeni Yamaha DT-merkkisen kevytmoottoripyörän, mikään ei enää ollut minun ja vauhdinhurman tiellä. Ajoin joka viikonloppu Lammille poikaystäväni luokse, matkaa kertyi vajaat 100 km suuntaansa. Mikään ei voittanut sitä tunnetta, kun iltahämärissä sai ajaa valtatietä ja mutkaisia pienempiä asvalttiteitä kotiin. Huoneeni oli täynnä moottoripyöräjulisteita, puhuin pelkästään moottoripyöristä, suunnittelin minkä pyörän ostan heti kun täytän 18-vuotta ja saan vaihtaa taas vähän isompaan pyörään.

Lukion toinen vuosi oli alkamassa ja kaikki vielä edessä.

Kahden nuoren elämä pysähtyi hetkellisesti tuona helteisenä lauantaina 3.8.2002, kun vasemmalle kääntyvä auto ajoi moottoripyörämme kylkeen. Kuski ei nähnyt meitä, sillä helteinen aurinko paistoi hänen silmiinsä ja hän oli vieraalla paikkakunnalla ja hiukan hukassa. Hän pysähtyi risteykseen vilkku vasemmalle osoittaen.

Kohtalokas, pieni kaasunpainallus väärällä hetkellä. Sillä hetkellä, kun moottoripyörä oli kohdalla muutti kahden nuoren elämän suunnitelmat pysyvästi. 

Ilmalento oli hurja. Vauhtia oli vain n. 40-50 km/h Muistan että ajoimme kylänraitin läpi. Aurinko paistoi kuumasti, olimme matkalla kavereiden kanssa rannalle. Hyräilin mielessäni Mamban vielä on kesää jäljellä- kappaletta, kun matka katkesi. Muistan kuinka sinkouduin ilmaan, ja sen jälkeen oli pelkkää kypärän kolinaa. Osuin lentomatkalla liikemerkkiin.

Muistan iäti sen äänettömyyden hetken, kun kolina lakkasi. Ei mitään ääntä. Kuolemanhiljaista.
Avasin silmät ja yritin liikkua, mutta ymmärsin heti että nyt sattui pahasti. Äänet palasivat räjähtäen tajuntaani, ihmisten huutoa. Joku ilmestyi kasvojeni eteen ja karjui että on se tajuissaan. Kuulin Vellun tuskaiset huudot takaani.

Hätäännyin kun mieleni ei kertakaikkiaan käsittänyt. Kaaduimmeko? Mitä helvettiä tapahtui?
Yritin vain keskittyä hengittämään ilmaa keuhkoihin.

Ensivaste saapui paikalle. Kylänraitilla oli tapahtumahetkellä paljon ihmisiä, ja kuulin myöhemmin että hätäkeskukseen ei saatu edes heti yhteyttä, koska kaikki yrittivät soittaa sinne samaan aikaan.
En missään vaiheessa nähnyt kuinka Vellulle kävi, mutta huudoista päättelin että pahasti. Mutta hengissä sentään oli, kun ääntä kuului.

Vellu kertoi, kuinka auto tömähti niin äkkiä kylkeen ettei sitä edes tajunnut. Vellu ajoi moottoripyörääni silloin. Hän tunsi, kuinka ote pyörästä irtosi, ja sen jälkeen oli vain pitkä, pehmeä ilmalento. Toisin kuin minä, Vellu muistaa ilmalennon jokaisen vaiheen. Hän muistaa pyörineensä ilmassa, kauppojen ja liikeiden logoja, kunnes maa otti vastaan. Vellu näki kuinka minä iskeydyin maahan. Hän yritti nousta, koska hätääntyi minun maatessani keskellä tietä, että joku auto ajaa vielä päälle. Mutta nouseminen ei onnistunut. Toinen jalka oli kirjaimellisesti riekaleina.

Yksinäiset kengät

Muistan vain, kuinka makasin hiljaa. Rukoilin mielessäni, että tilanne olisi ohi. Pelkäsin kuolemaa.

Päästin ääntä vain, kun minulta kysyttiin jotain. Ensimmäiset huudot tulivat vasta silloin, kun ensihoitajat yrittivät kääntää minua selälleen. Kipu oli niin käsittämätön, että itkien rukoilin: "Älkää koskeko muhun."

Halusin että minut jätetään rauhaan. Jokainen kosketus ja liikahdus sattui.

Vihdoin ambulanssi saapui paikalle. Paikalle hälytettiin sekä Lammin, että Hauhon ambulanssit. Muistan, kuinka toivo pilkahti kivun keskellä, kun tajusin että pääseen sairaalaan. Halusin vain että kivut loppuvat, ja pääsen pois tulikuumalta asvaltilta ihmisten katseiden keskeltä.

Itkin palomiehille, että käskekää nuo ihmiset pois, sillä ympärille oli kerääntynyt paljon ihmisiä katsomaan ja se alkoi ahdistamaan.

Lantioni oli säpäleinä, sekä reisiluu pois paikaltaan lonkkakuopasta. Siksi minua ei voitu kääntää selälleen.

Hoitajat päättivät kuskata minut kyljellään, jotta ei aiheutuisi lisää vammoja.

Rauhoittavia sanoja, uskoisin.

Matka alkaa. Vihdoinkin..

Vellu oli jalkansa nähdessään huutanut täyttä kurkkua, mutta sitten kuin sormia napsauttamalla hiljennyt ja alkanut käyttäytyä kuin missä tahansa tilanteessa. Keskustellut normaalisti, tarjonnut omaa vyötään painesiteeksi. Vastannut kysymyksiin täydessä ymmärryksessä. Me ihmiset käyttäydymme shokissa niin eri tavoin. Siinä missä minä vaikenin, Vellu oli tilanteen tasalla koko ajan keskustellen ja kysellen. Vellu oli kysynyt ensihoitajalta, että kävelenhän minä vielä? Tuttu ensihoitaja oli vilkaissut jalkaa, nielaissut syvään ja sanonut että tottakai sä Vellu kävelet. 

Urheilija Vellu. Lupaava junnujääkiekossa. Joka päivä urheilua, jääkiekkoa, salibandya, jalkapalloa, juoksulenkkejä, rullaluistelua. Nyt se kaikki oli vaakalaudalla, oikeastaan jo tuhoutunut. Kaikki haaveet jääkiekkourasta huuhtoutuivat veren mukana viemärikaivoon.

Tuossa hetkessä sillä ei ollut väliä. Vain sillä, että pysyy hengissä, ja pääsee vielä kävelemään. Omin jaloin.

Vellun jalka meni säpäleiksi. Paha murskavamma sääressä sekä jalkapöydässä, osa varpaista irtosi ja reisiluu oli poikki koska auton keula ruhjoi jalan moottoripyörän kylkeä vasten.

Helpotus oli kuulemma suuri, kun jalka saatiin puristettua kasaan.

Vihdoin pääsimme pois paikalta, ja matka sairaalaan alkoi. Peräkanaa kaksi ambulanssia kiidätti meitä kohti Hämeenlinnaa. Vellun sisko oli tulossa ulkomaan matkalta, ja ambulanssimme tulivat heitä vastaan. Olivat pohtineet, että mitähän nyt on sattunut kun sekä lammin että hauhon lanssit tulivat tuhatta ja sataa vastaan.

Karmea totuus selvisi vasta kotona.

Hämeenlinnasta meidät lähetettiin molemmat suoraan Töölön sairaalaan. Vellu suoraan leikkauspöydälle, minut teho-osastolle sillä lantion sisäisen verenvuodon vuoksi ei voitu leikata heti. 

Vellun leikkasi maailmankuulu kirurgi Erkki Tukiainen. Muut kirurgit olivat leikkauspöydällä sanoneet, että ei vaihtoehtoa, pakko amputoida. Mutta Erkki Tukiainen päätti, että yritetään, koska on nuori poika kyseessä. Oma jalka on aina oma jalka. Ja niin alkoi vaikea leikkaus.

Vellu sai ennen leikkausta hengenvaarallisen allergisen reaktion nukutuslääkkeseen. Koko poika oli turvonnut hengitysteitä myöten kaksinkertaiseksi. Lääkäreiden nopea toiminta ja vasta-aine pelastivat Vellun hengen viime sekunneilla.

Vellu pidettiin muutaman päivän koomassa. Vasemman jalan verenhukka aiheutti oikeaan jalkaan lihaskudoksen turpoamisen, josta seurasi oikeankin jalan iso leikkaus. Säärilihas piti aukaista paineen helpottamiseksi, mutta tuhoa ehti tapahtua hermoissa. Vielä kolarissa terveenä ollut oikea jalka olikin yhtäkkiä melkein yhtä hurjan näköinen kuin vasen. Molemmat jalat olivat nyt toimintakyvyttömät.

Minä odotin loppujen lopuksi viikon osastolla ennen kuin pääsin leikkaukseen. Pitkässä leikkauksessa lantion palaset koottiin rautalevyillä ja ruuveilla kasaan. Tekoniveltäkin harkittiin, mutta nuoresta iästäni johtuen päättivät kokeilla jos lonkka kuitenkin eheytyisi, koska luut ja nivelet olivat nuoret ja joustavat.

Alkoi vihdoin parantumisen kausi.

Sairaalasta on hyviä muistoja. Ihania hoitajia jotka pitivät meitä kahta lellikkeinä. Sain mennä iltaisinkin Vellun huoneeseen. Saimme limua pienissä lasipulloissa sekä katselimme elokuvia. Itkimme yhdessä mutta pääosin vallalla oli toivo. Me tiesimme että selviämme tästä. Emme murehtineet tulevaa. Elimme vain siinä hetkessä. Kiitollisina niistä hetkistä kun ei ollut kipuja. 

Onneksi meitä oli kaksi. 

Ensimmäinen kerta kun näin Vellun kolarin jälkeen.

Pääsimme ulos pitkästä aikaa. Joimme omena-limonadia pahvimukeista ja elämä alkoi voittaa.

Muistan kun näin Vellun ensimmäistä kertaa kolarin jälkeen. Pelkäsin ihan hirveästi kun hoitaja sanoi että tuodaan Vellu sun huoneeseen. Pelkäsin että kuinka pahan näköinen Vellu on, tunnistanko sitä edes enää ja mitä kaikkea sille on sattunut...

Purskahdin itkuun kun Vellu rullattiin ovesta sisään ja sama virnuileva, komea nuorimies sieltä tupsahti. Jalat olivat tuhannen paketissa ja ylösnostettu mutta muuten ihan sama jätkä. Itku oli helpotuksen itkua siitä että Vellu oli hengissä, hymyili, vitsaili ja silloin tiesin että kyllä tästä selvitään, tavalla tai toisella!

Itse pääsin kolmen viikon jälkeen kotiin mutta Vellu jäi Töölöön koska edessä oli vielä lukuisia korjausleikkauksia ja haavat olivat niin isot että tiedossa olisi kuukausien sairaalassaoloa.

Kirjoittelimme kirjeitä, puhuimme puhelimessa ja rakas veljeni jaksoi viikottain kuskata minua Helsinkiin asti Vellua katsomaan.

Joulun alla koitti se päivä, kun Vellu pääsi vihdoinkin kotiin. Vietin paljon aikaani Lammilla Vellun tukena.

Elämää rytmittivät kotisairaanhoitajat jotka kävivät päivittäin avaamassa siteet ja putsaamassa haavat, sekä jatkuvat kontrollikäynnit sairaalaan. En muista niistä ajoista hirveän paljoa. Muistan että lahjoimme Vellun pikkuveljen hakemaan meille jatkuvasti karkkia ja katselimme elokuvia. Välillä kävimme rullailemassa pyörätuolilla ulkona, minä kävelin kepeillä. 

 Kotona ollessani muistan kirpeät syyspäivät, kun halusin lenkkeillä keppieni kanssa. Otin Aatu-dobermannin mukaan, konkkasin kepeillä pitkin syksyisiä teitä ja jäsentelin tapahtumia mielessäni.

Itkin ja itkin ja itkin, varsinkin iltaisin. Viha päälleajajaa kohtaa oli hurja, vaikka se ei tietenkään ollut tahallinen teko, puhdas vahinkohan se oli. Mutta shokin jälkeen on normaalia tuntea surua ja vihaa.

Elämä soljui eteenpäin päivä kerrallaan. Tuli takapakkeja, tuli edistymisiä. Muistan ensimmäiset askeleeni ilman keppejä, pelkäsin ihan hurjasti että lantio paukahtaa osiin. Mutta se kesti.

Vellu sai ennen pitkää avaruushärvelin pois jalasta ja walker-kengän tilalle.

Vellun avaruushärveli joka piti jalan luut paikallaan.

Walker-kenkä joka vapautti opettelamaan kepeillä kävelyä ja muutenkin rennompaaa elämää.

Vellu alkoi opetella hiljalleen kävelyä keppien kanssa ja vapauden tunne oli huumaavaa, kun ei ollut sidottuna enää pyörätuoliin. Paraneminen lähti käyntiin.

Se vaati lukuisia korjausleikkauksia, sairaalajaksoja, itkua, raivoa ja epätoivoa. Mutta myös toivoa, onnistumisen tunnetta ja rakkautta.

Sanoin alussa, että kolari pysäytti kahden nuoren elämän. Hetkeksi. Oikeastaan elämämme ei tietenkään pysähtynyt. Se vaihtoi suuntaa. Olisimme voineet jäädä suremaan kaikkea sitä, minkä menetimme, ja surimmehan me. Tottakai! Kuinka riipaisevaa oli ymmärtää, ettei Vellu enää koskaan luistele tai juokse.

Mutta me menimme niillä, mitä meille annettiin. Piti vain ymmärtää, että elämä ei pysähdy, tai lakkaa jatkumasta. Menetimme asioita, palan nuoruutta ja huolettomuutta. Mutta me saimme tilalle viisautta, henkistä kasvua ja kykyä ymmärtää asioita laajasti.

Kaksi huoletonta nuorta paiskataan sellaiseen tilanteeseen.. Ei ole muuta mahdollisuutta kuin kasvaa. Läheiset, kaverit, ja me toinen toisillemme olimme suunnaton tuki. 

Päinvastoin kuin voisi luulla, me opimme luottamaan elämään. Kaikesta voi selvitä.

On ollut henkisesti vaikeaa. Minuun kolari jätti pysyvän liikennepelon. Pelkään olla vieraiden ihmisten kyydissä autossa. Alussa en halunnut liikenteeseen ollenkaan ja sain paniikkikohtauksia auton kyydissä.

Pitkään myös kaupungilla kuuluvat ambulanssien sireenien äänet laukaisivat paniikin ja koko tilanne kaikessa karmeudessaan vyöryi mieleen.

Mutta vuodet ovat kuluneet. Elämämme on luultavasti täysin erilaista, kuin mitä se olisi ilman kolaria. Kuka tietää? Mutta silti, tänä päivänä me elämme täysillä.

Arvet ja satunnaiset kivut muistuttavat meitä päivittäin hetkestä, jolloin pelkäsimme enemmän kuin koskaan.

Minä en enää ajattele kolaria edes pahalla. Olen oikeastaan kiitollinen siitä. Sillä kolarin vuoksi uskon olevani syvällisempi ihminen kuin mitä olisin ilman sitä. Kun oli pakko miettiä, entä jos kuolen.

Muutaman vuoden toipumisen jälkeen, lähdin urakalla toteuttamaan haaveita. 

Ostin lukion loputtua oman hevosen ja aloitin samalla ratsastuksen uudelleen. Suomenhevostammani Mirella on opettanut minua luottamaan. Vaikka Mirellankin kanssa kävi onnettomuus, jossa kaaduimme laukassa ja solisluuni meni poikki, selvisin siitäkin. Mirella opetti minut luottamaan uudelleen vaikka taas hetkeksi vanhat traumat palasivat mieleeni ja pelkäsin ihan hirvittävän paljon pitkän aikaa.

Askel askeleelta opettelin jälleen luottamaan itseeni ja Mirellaan. Hurjapäätä minusta ei hevosen selässä saa, mutta me nautimme rauhallisista maastolenkeistä.

Lähdin vuonna 2010 opiskelemaan, perustin rohkeasti oman yrityksen heti koulun loputtua ja ryhdyin verhoilijaksi. Yrityksen perustaminen oli valtavan suuri juttu, ja uskon että ilman onnettomuutta en olisi sitä tehnyt. Sillä onnettomuus opetti luottamaan elämään, sekä siihen että asiat järjestyvät aina.

Lisäksi kolari herätti halun elää täysillä, pelkäämättä, välittämättä muiden mielipiteistä.

Minä teippaan uunituoreen yritykseni toimitilan ikkunoita

Tammikuussa 2012 Aloitin harrastamaan judoa, mikä oli valtavan suuri juttu. En olisi sairaalassa maatessani vielä uskonut, että tervehdyn niin että kestän judoheittoja tatamiin. Suoritin joulukuussa 2013 vihreän vyön arvon, käyn satunnaisesti jopa kilpailuissa.

Vihavuoden koskella otettuja judokuvia

Mokuso

Judon alempien vöiden mestaruuskisoista tuli pronssia.

Nautin jokaisesta askeleesta. Jokaisesta judoheitosta. Jokaisesta metsäretkestä koirien kanssa. Kiipeilen kalliolla, juoksen pellolla, kannan puita sisään. Saan elää, ja saan liikkua. Mikä lahja!

Entä Vellu?

Vellu palasi koulunpenkille kolarin jälkeen, mutta joutui vaihtamaan rakennusalan puusepän opintoihin, sillä riski jalkojen uudelleen loukkaantumisesta olisi liian suuri rakennuslalla.

Siitä huolimatta Vellu on ollut rakentamassa kaverilleen kokonaisen hirsitalon, maalannut yksin taloja keikkuen rakennustelineillä, sekä ostettuamme oman talon kesällä 2008 rakentanut yksin sen kylkeen lisäosan jonne tuli suihku, wc, kodinhoitohuone ja sauna. Tontillamme on metsää, ja Vellu tekee metsurinhommia tämän tästä kaaten puita. Vellu tekee oikeastaan ihan kaikkea, paitsi juoksemaan tai luistelemaan hän ei enää pysty.

Aika hyvin kaverilta, jonka piti hädin tuskin enää edes kävellä!

Koirien lempparia eli frisbeen heittelyä metsälenkillä.

Halusin kertoa tällä tarinalla teille että älkää lannistuko vaikeuksien edessä. Ne eivät ole esteitä, ne ovat vain hidasteita elämän polulla.

Vaikeistakin asioista oppii paljon, ja se oppi kannattaa ottaa arvokkaana vastaan. Katkeruus ja suru saavat käydä, mutta älä anna niiden jäädä osaksi jokapäiväistä elämää.

Haluan myös muistuttaa olemaan varovainen liikenteessä. Meillä oli vauhtia vain 40-50km/h koska olimme keskellä kylää, ja meille kävi näin pahasti. Entä  jos vauhtia olisi ollut tuplaten tai vielä enemmän? 

Elämä on niin arvokasta sellaisenaan. Itsekkin murehdin välillä mitä turhimmista pikkuasioista, mutta sitten yritän muistaa että elämä on kovin lyhyt murehtimiseen. 

Elä täysillä. Elä rohkeasti! Sillä elämä kantaa kyllä. Älä pelkää epäonnistumista, sinä selviät siitä kyllä vaikka epäonnistuisit! Parempi sekin kuin jättää yrittämättä. Se on minun mottoni. Tahdon yrittää edes kaikkea sitä, mistä olen haaveillut. Jotta kun elämä minut jättää, en katuisi tekemättömiä asioita vaan olisin kiitollinen ihan kaikesta, jopa huonoista ajoista mutta eritoten siitä rohkeudesta jolla uskalsin elää.

Niinkun eräs tunnettu rap-artisti sanoo laulussaan:

"Rohkeus ei oo sitä ettei pelota 

Vaan et uskaltaa hyppää vaik ei tiedä selviikö elossa"

Haluamme vielä molemmat kiittää koko sydämestämme koko pelastushenkilökuntaa, joka toimi turvallisesti ja ammattitaitoisesti tilanteessa ja heidän toimestaan selvisimme näin hienosti. Kiitos ja iso käsi teille!

Kiitos jos jaksoit lukea tämän tarinan loppuun! 

Kommentoi alle jos tahdot sanoa, kysyä jotain, tai kertoa oman tarinasi.